Niinpä niin, palataan vaihteeksi aiheeseen musiikki, joka nyt periaattessa on ollut tämän avautumisväylän ensisijainen aihe, vaikka se onkin ollut pitkään unohduksissa...

Meitä muusikoita taitaa olla kolmeen eri veneeseen... Ensimmäiseen veneeseen menevät seuraavat sankarit: He haluavat huomiota, he haluavat sitä paljon! Se on ihan sama mitä soittaa, kunhan kaikki huomaa mut. Ja tietää mut! Tämä laji tyrkyttää itseään aivan armottomasti joka paikkaan ja tuuttiin. Nämä saattavat väittää et soittavat koska se on hauskaa, mutta eivätköhän he valehtele itselleen, he haluavat vain huomiota, musiikki on väylä siihen.

Sitten on nämä erakkomuusikot, jotka hiovat taitojaan ja jotenkin jäävät vain siihen omaan tekemiseensä. He eivät halua huomiota tai etsi sitä mitenkään. Näitä virtuooseja vain sitten jotenkin paukahtaa pinnalle aina silloin tällöin, ja he ovat pelottavia. Onneksi jotkut näistä yksilöista onneksi kokevat musiikin ja tekemisensä niin vahvana, että uskaltavat lähteä julistamaan omaa asiaansa laajemminkin. Tämä on suuri onni, koska tästä joukosta löytyvät ne parhaat helmet.

Sitten on se välikasti. He tekevät musaa miten sattuu ja silloin tällöin meluavat asiastaan tai sitten ovat meluamatta. Heitä löytää milloin mistäkin soittamasta, toisinaan rahasta, toisinaan viinasta. Tai sitten vain ihan hyvää hyvyyttään. Jos kahta ensimmäistä riivaa melkoinen kilpailuvietti, on se tässäkin kansanosassa esillä... Mistä helvetistä johtuu oikeasti tämä alemmankeskiluokan musiikkitaisto?!?! Suuret strapat yleensä vain julistavat itsensä virtuooseiksi, miksi meillä on niin kova halu olla parempia kuin toiset, ja varsinkin musiikissa...

Kai musiikki on jonkinlainen urheilumuoto. Me ei vaan jakseta riehua, me sit treenataan jotain muuta, ollaksemme parempia kuin toiset. Todellinen riemu kuitenkin löytyy ihan jostain muualta. Ole parempi kuin olet itse ja haistata muille paskat. Tee asioita itsesi vuoksi. Hitto kun sen itsekin melkein aina kilpailuvietissään unohtaa... Koitan parantua!